11.8.1917
Työriidat.
Lakko Huittisissa. Tappelu lakkolaisten ja meijerin puolustajien välillä.
Heinäkuun 12 p:nä julistivat Huittisten maatyölaiset lakon. Saman päivän aamulla kävi muutamia miehiä vaatimassa, että meijeri seisahdutettaisiin. Johtokunta katsoi kuitenkin, ettei ollut syytä suostua tähän vaatimukseen. Seuraavana päivänä syntyi levottomuuksia. 200−300-henkinen lakkolaisjoukko suuntasi kulkunsa meijerille, jonka portille oli asettunut 10-henkinen joukko. Näiden kahden joukkueen kesken syntyi tappelu, jonka väitetään saaneen alkunsa siitä, että meijerille saapuvat lakkolaiset heittelivät kivillä ja löivät portilla seisovia. Portilla seisovat ryhtyivät puolustamaan itseään ottaen käytäntöön myös ampuma-aseet. Meijerin puolustajat ampuivat kaikkiaan noin 20 laukausta, ensin ilmaan, mutta kiihtyneinä yhä kärjistyneestä tilanteesta suuntasivat sitten ampuma-aseensa väkijoukkoon, jolloin viisi henkeä haavoittui. Hengenvaarallisesti ei kuitenkaan kukaan haavoittunut.
Ammunnan johdosta peräytyivät lakkolaiset vähän maantielle. Osaksi maidonlähettäjät, osaksi lakkolaiset antoivat määräyksen, etteivät maitokuskit saa saapua meijerille.
Isännät päättivät samana päivänä sulkea meijerin lakon ajaksi.
Lakkolaiset rupesivat vaatimaan ampuma-aseita pois ja ilmoittivat, että nimismies Öller sekä eläinlääkärit Engdahl ja Backman pidätetään heti. Myöhemmin pidättivät he myös asunnostaan liikemies Laurilan, kapteeni Rytin ja rakennusmestari Rytin. Heidät vietiin vanginkuljettaja Färkkilän säilytettäväksi.
Molemmin puolin käännyttiin maaherran puoleen. Tuloksena oli, että Loimaan kihlakunnan kruununvouti saapui paikalle samana iltana pitämään poliisitutkintoa, joka päättyi heinäk. 13 p:nä sillä tuloksella, että kaikki pidätetyt vapautettiin. Vapauttamisen johdosta ilmoittivat lakkolaiset tyytymättömyytensä.
Maanviljelijät pitivät kokouksensa, jossa he valitsivat 5-miehisen komitean. Samoin valitsivat työläiset puolestaan 5-miehisen komitean. Näiden valtuutettujen kanssa neuvottelemaan saapui heinäk. 14 p:nä aamulla autolla maaherra Collan ja kansanedustaja Leivo. Valtuutetut tulivat maaherran johtaessa puhetta keskusteluissa yksimielisyyteen.
Veturimiesten lakko Viipurin ja Pietarin varikkopiireissä.
Viime kesäk. 5 p:nä lähetti Viipurin ja Pietarin varikkopiirien yleinen veturimiesten kokous senaatille kirjelmän, jossa pyydetään, että veturimiesten peruspalkkoihin laskettaisiin 25 pros. kalliinajan lisäys ja että annettaisiin 50 mk. korvaus n. s. virantekorahoista, jotka ovat vähentyneet syystä, että junien tonnimäärää on kohotettu viime aikoina siksi suureksi, että nykyiset tavarajunat ovat akseliluvultaan noin puolet pienempiä entisestään sekä että virantekorahat ovat sitä paitsi vielä muittenkin seikkojen perusteella pienentyneet 50−60 pros. Kun kirjelmään ei tullut vastausta heinäkuun alkuun mennessä kokoutuivat veturimiehet heinäk. 6 p:nä yleiseen kokoukseen, jossa päätettiin 105 äänellä 5 vastaan alkaa lakko heinäk. 10 p:nä. Heinäk. 9 p:nä ilmoitti senaattori Voionmaa, että 1) kaikki vakinaiset ja ylimääräiset rautatieläiset rataosilla Viipuri-Koivisto-Pietari, Tienhaara ja Tammisuo mukaanluettuina, saavat kalliinpaikan koroitusta 50 mk. kuukaudessa; 2) valtiopäiväin v. 1913 hyväksymä palkkaussääntö pannaan kokonaisuudessaan voimaan; ja 3) kaikki vakinaiset veturimiehet koko maassa saavat menetettyjen etujen korvaukseksi 50 mkn palkanlisän kuukaudessa. Kaikki nämä koroitukset lasketaan 1 p:stä heinäk.
Lakko puhkesi kuitenkin määrättynä aikana. Lakkolaiset vaativat, että koroitus on laskettava huhtikuun alusta.
Kun Helsinkiin tuli tieto lakon puhkeamisesta, ryhtyi Ammattijärjestön toimikunta selkkausta selvittelemään, kehottaen veturimiehiä tyytymään järjestelyyn, jonka senaatti oli hyväksynyt eli siis siihen, että myönnetyt palkankoroitukset luetaan heinäk. 1 p:stä, kuten lakon tehneet olivat esittäneet. Lakkolaiset päättivät tämän johdosta lopettaa lakon heinäk. 11 p:nä k:lo 6 illalla.
11.8.1917
Mellakka Kauppatorilla. – Ruokatavaroita ryöstetään.
Perjantaina t. k. 3 p:nä klo 8 aikaan aamulla kokoutui suuri joukko työttömiä Senaatin torille neuvottelemaan. Hetken keskustelun jälkeen päätti suuri osa kokouksen osanottajista hankkia itselleen väkisin ruokaa. Joukko lähti Kauppatorille, jossa ensin estettiin useat perunakauppiaat jatkamasta kauppaansa, koska he eivät suostuneet myymään perunakappaa 4 mk:n 50 p:n asemasta 1 markalla. Kaksi henkilöä, Laine ja Sirola, ryhtyi nyt myymään perunoita. Huomattava määrä perunoita myytiin joukkueen jäsenille sekä muille henkilöille 1 markan hinnasta kapalta. Rahat annettiin tavaran omistajille.
Tämän jälkeen siirtyi joukko kalanmyyjien luo, joilta he minkäänlaista maksua antamatta ryöstivät suuret määrät tuoreita kaloja. Vihdoin ilmestyi joukkio kauppahalliin, jossa se ryösti leipiä, makkaraa y. m. Hallista Länsi-Ranta 14 varastettiin leipäkauppias Kukkoselta koko hänen myymäläkassansa, n. 800 mk.
Järjestysmiesten puuttuessa asiaan pidätettiin kymmenkunta pahinta väkivallantekijää ja vietiin ensimmäiselle poliisiasemalle. Jonkun ajan kuluttua kokoutui poliisilaitoksen edustalle useihin satoihin nouseva huligaanijoukko, joka väkivallalla uhaten vaati pidätettyjen vapauttamista. Poliisien ja miliisipäällikkö Rovion kehoituksista huolimatta joukko ei hajautunut. Silloin komensi hra Rovio ratsastavia miliisejä tunkeutumaan joukkoon. Tämä auttoi, ja vähän ajan kuluttua oli poliisilaitoksen edusta puhdistettu.
Yllä selostettu väkivallantyö peloitti maalaisia tulemasta Helsinkiin, joten ensi päivinä mellakan jälkeen ei torilla ollut juuri mitään myytävänä.
18.8.1917
Kaupunginvaltuuston eilinen kokous.
Väkijoukot ja venäläinen sotaväki väkivallantöissä.
Valtuusto päässyt miliisin avulla vapaaksi 10-tuntisesta piirityksestä klo 1 yöllä.
Valtuusto myöntänyt eilen hätäaputöihin yli 3,000,000 mk. Kunnan työnvälitystoimiston kirjoissa noin 2,000 henkilöä.
Rahatoimikamari ilmoitti kirjelmällä valtuustolle, että työttömyys kaupungissa oli yhä lisääntynyt ja että mielenkuohu tämän johdosta oli kohoamistaan kohonnut, jonka vuoksi rahatoimikamari oli katsonut olevansa pakotettu ryhtymään toimenpiteisiin työttömyyden torjumiseksi. Erinäisiin katujen tasoittamis- ja kiveämistöihin y.m. oli rahatoimikamari laskenut tarvittavan 2,480,000 mk. Näissä töissä työskentelee 1,600 miestä. Kunnan töihin on otettu ja olisi vastedes otettava siinä järjestyksessä kuin työntekijät olivat ilmoittautuneet kunnan työnvälitystoimiston kirjoihin, kuitenkin niin, että perheellisille suotaisiin etusija. Vielä ehdotti rahatoimikamari, että hätäaputöistä maksettaisiin sama palkka kuin kunnan vakinaisista töistä.—-
Väkivalta valtuusmiehiä kohtaan.
Hiukan ennen klo kolmea, jolloin valtuuston istunnon oli määrä alkaa, alkoi Fabianinkadulle Pörssitalon edustalle kokoutua väkeä, pääaisassa työttömiä, jotka odottivat valtuuston päätöstä työttömyysasiassa. Jouko nopeasti kasvaessa ja ruvetessa häiritsemään katuliikennettä, saapui paikalle lukuisasti miliisimiehiä, jotka kehoittivat joukkoa hajautumaan. Tästä joukko kuitenkin pahasti ärtyi, ja uhkauksia alkoi sadella joka taholta.
Kun järjestysmiehet eivät saaneet joukkoa hajalle, kutsuttiin paikalle ratsastavia miliisejä. Mutta näidenkin yritykset olivat turhat. Ei auttanut, että miliisit ratsastivat jalkakäytäville, joukko pysyi järkähtämättä paikoillaan uhkaillen miliisejä ja valtuustoa.
Tällä vöin oli paikalle saapunut myös suuri joukko venäläistä meri- ja maasotaväkeä. He asettuivat täydellisesti miliisejä vastaan ja tiheissä joukoin edeten pakottivat ratsastavat miliisit poistumaan.
Klo puoli 6 tienoissa saapui toimeenpanevasta komiteasta auto, jossa oli muutamia toimeenpanevan komitean jäseniä ja poliisipäällikkö Rovio. Näiden onnistui saada osa sotaväkeä poistumaan.
Jo valtuuston kokouksen aikana kävi tuon tuostakin ulkonaräyhääjien lähetystöjä eteisessä esittämässä vaatimuksiaan. Kun valtuuston kokous oli päättymäisillään, tuotiin puheenjohtajalle lyijykynätöherrys, joka esitti kokouksen pöytäkirjaa, jossa oli vaatimus, että kaikille kunnan töissä oleville ja töihin otettaville on maksettava palkkaa 2 mk. 50 p. tunnilta sekä kalliinajanlisäys ja että kaikki kunnan kirjoissa olevat olivat otettavat töihin eikä vain ne, jotka olivat otetut kunnan kirjoihin ennen tammik. 1 p:ää 1915. Pöytäkirja pantiin tietysti ”pöydälle”, jonka jälkeen valtuusmiehet lähtivät pyrkimään kotia kohti. Pörssitalon portilla kohtasivat he kuitenkin räyhääjät suurilukuisina. Syntyi hirveä meteli ja kirkuna. Hievahtamatta seisoivat valtuusmiehet räyhääjien edessä. Miliisi oli aivan voimaton. Kun ulospyrkiminen näytti toivottomalta, päättivät valtuusmiehet alistua kohtaloonsa ja lähteä tallustelemaan takaisin ylös portaita. Samalla hetkellä tunkeutui satoja räyhääviä sotilaita ja siviilihenkilöitä portista sisälle tunkeutuen valtuusmiesten ympärille. Valtuusmiehet pääsivät kuitenkin pujahtamaan sivuportaita myöten yläkertaan, jossa he saivat voita ja leipää syödäkseen ja virvoittavaa juomaa. Tuskin kymmenen minuuttia oli kulunut, niin löysivät ryntääjät piilopaikan, johon ilmestyivät lukitun oven kautta. Valtuusmiehet lähtivät nyt pyrkimään pihalle, mutta portaiden yläpäähän hyökänneet räyhääjät pakottivat heidät palaamaan takaisin. Melu, jonka räyhääjät aikaansaivat, oli huumaava. Vihdoin päättivät valtuusmiehet palata istuntosaliin, jonne heidän seurakseen tunkeutui monia kymmeniä meri- ja maasotamiehiä, venäläisiä ja suomalaisia työmiehiä sekä naisia. Täällä alkoi mieliala räyhääjien kesken nousta taasen äärimmilleen. Oli mahdoton kuulla edes omaa ääntään. Puheita pidettiin useita. Eräs toimeenpanevan komitean jäsen, siviilipukuinen virolainen, puhui sekä suomeksi että venäjäksi kehoittaen kaikkia poistumaan salista. Erittäin kehoitti venäläisiä tovereitaan jättämään valtuuston rauhaan. Vielä esiintyi puhujina pari maasotilaan pukuun puettua upseeria, eräs merisotilas, jotka kaikki kehoittivat kiihkoisia tovereitaan maltillisuuteen. Seuraus tästä oli, että useimmat sotilaat poistuivat itse istuntosalista. Tällä välin olivat valtuusmiehet koko ajan keskustelleet sisääntunkijain kanssa. Kun suomalaiset räyhääjät huomasivat, että venäläiset sotilaat alkoivat epäröidä, päättivät he ryhtyä ankarimpiin toimenpiteisiin. He ilmoittivat ”kansan” ilmoittaneen, että, ellei puolen tunnin kuluessa anneta myöntävää vastausta heidän vaalituksiinsa, niin ”kansa” hyökkää sisään. Tätä ennen toimeenpanivat väkivallantekijät ”ruumiintarkastuksen”, jolloin valtuusmiesten vaatteet tutkittiin takoin. Kun kertojamme livisti väkivallantekijäin lomitse, seisoi portilla pitkä kuja merisotilaita ja sen jatkona vielä pidempi kuja suomalaisia räyhääjiä. Miliisi oli tällä kertaa saanut aikaan niin paljon, että se oli saanut köysillä tukituksi Aleksanterikadun ja Pohjois-Esplanadinkadun välisen osan Fabianinkatua.
Miliisi hajoittaa mellastajat. Laukausten vaihtoa.
Klo puoli 1 yöllä hyökkäsi Aleksanterikadulta yhtäkkiä Fabianinkadulle parikymmentä ratsastavaa miliisiä. Heti kun hevoset kulman takaa ilmestyivät näkyviin, syntyi kadulla hirveä pakokauhu. Kaikki juoksivat Esplanadia kohti, ja useita satoja henkilöitä tuli piiloon Oopperakellarin puistikkoon.
Fabianinkadun ja P.Esplanadin kulmassa alkoivat merisotamiehet huutaen ja meluten koota kumppanejaan ja kun satakunta oli saatu kokoon, tehtiin rynnäkkö ratsumiliisejä vastaan. Silloin pamahti ensimmäinen laukaus, jota kohta seurasi rätisevä yhteislaukaus. Sotamiesten turvissa Fabianinkadulle uskaltautuneet häiriöntekijät valtasi taas silmitön pakokauhu. Ratsastavien miliisien takaa-ajamina syöksyi satoja räyhääjiä pakoon Esplanadille. Vielä kerran yrittivät sotamiehet ja heidän mukanaan muutamat rohkeammat metelöitsijät rynnätä Pörssiin päin, mutta uusi yhteislaukaus pakotti heidät luopumaan yrityksestään ja pakenemaan.
Metelöitsijöiden pelästystä kuvaa se, että pari heistä riensi piiloon Helsingin Sanomain rappukäytävään. Mahdollisista haavoittuneista ei myöhäisen ajan vuoksi ole voitu saada selkoa. Vielä myöhään yöllä kuului Fabianinkadun ja Kauppatorin seutuvilta sekä Senaatintorilta laukauksia.
Mukana olleen tuokiokuvia
—Pihalla puhuttelivat valtuusmiehet useita työläisiä, jotka olivat täydessä tietämättömyydessä siitä, mitä valtuusto oli töiden teettämiseen ja elintarvevaroihin nähden päättänyt. Kun he kuulivat tehdyistä päätöksistä, he myöntelivät ja peräytyivät jonkunverran sekä asettuivat järkevästi tarinoimaan. Mutta kun näin oli hetken puheltu, syöksi siihen toisia säihkyvin silmin, temmaten keskustelevat työmiehet pois. ”Mitä siinä porvarien kanssa…” Asioista ei saanut selkoa saada, – se ei ollut metelin tarkoitus.
Muutamia naisiakin oli räyhääjäin joukossa, suulaita eukkoja. He eivät aluksi näyttäneet tietävän, mitä asia koski ja laskivat leikkiä. Mutta sitten yhtäkkiä purkausi toinen sävy: ”Kellä tekivät herrat taas skantaalit: Vaikka on tällainen hätä, eivät myönnä penniäkään työväelle, eivät anna elintarpeita varastoistaan. Ihan kiusalla tappavat naiset ja lapset…”
Meneppäs siinä selittämään! —
Uskomaton on se raakuus, se tosiasioista piittaamattomuus ja se väkivaltainen hillittömyys, jota tämä pidätystapaus alusta loppuun osoitti. Meluajat, jotka kai olivat pimeää sakilaisjoukkoa, vaikka puhuivat sosialistien nimessä, olivat taas turvautuneet venäläiseen sotaväkeen, sitä omia kansalaisiaan vastaan kiihoittaen. Ja tuo sotaväki oli kaikista lupauksista huolimatta lähtenyt sekautumaan väkivaltaan suomalaista kaupunginvaltuustoa vastaan.
Kaikkein masentavimman vaikutuksen teki kuitenkin oman väkemme esiintyminen. Sen raakuus ja raivo jättää lähtemättömän surullisen muistohaavan jokaisen mukana olleen suomalaisen sydämeen.
12.8.1917
Yhteiskunnan turvallisuus.
Väkijoukkojen Turussa pitkin loppuviikkoa ja täällä Helsingissä eilen toimeenpanemat omavaltaisuudet ja mellastelut ovat taas kireäksi kärjistäneet kysymyksen, miten yhteiskunnan rauha ja turvallisuus on säilytettävä. Sillä aivan selvää on, että sitä tietä, jota mellastajat ovat lähteneet kulkemaan, ei suinkaan päästä heillekään suotuisiin tuloksiin, vaan joudutaan yhä arveluttavampaan sekasortoon.
Mielenosoittajain esiintyminen koskee elintarvekysymystä. Lähinnä on tällä kertaa vaadittu ja ryhdytty ”hankkimaan” voita, jota pariin viikkoon ei ole täällä voikorteilla jaettu. Syy siihen tunnetaan: tavattoman pitkäaikaisen kuivuuden vuoksi on maidon saanti, joka tunnetuista syistä on ollut riittämätön, entisestäänkin vielä supistunut. Mutta väkijoukoille on uskoteltu esim. useissa ”Työmiehen” kirjoituksissa, että tässä esiintyy vain ”maakapitalistien keinottelua”, ja varsinkin on huhuja levitetty, että Valiolla on suuret varastot voita, joita se ei anna jaettaviksi, koska tahtoo nostaa rajahintoja yhä korkeammas. Tulokset ovat siten vähinerin kypsyneet – joukot ovat lähteneet, poistuen työpaikoiltaan, ”lakkoja” julistettuaan, itse ottamaan voita. Osaksi ovat mellastajat, kuten Turussa, vieneet omin luvin tavaraa mukaansa, osaksi ovat he sitä ”takavarikoineet” itse määräämillään hinnoilla myytäväksi, jakaneet suuret määrät ilmaiseksi, j. n. e. Jo muutamia päiviä aikaisemmin tapahtui samanlaista muiden ruokatavarain ottoa Helsingin kauppatorilla.
Puhumattakaan yhteiskunnalle tällaisista ilmiöistä koituvasta turvattomuudesta, on mokoma menettely ilmeisesti mellastajain itsensä kannalta kaikkein huonoin keino ruokatavarain riittävässä määrin saamiseksi. Sillä elintarpeiden hankkijat ja välittäjät sekä maalaiset, jotka tuovat ruokatavaroita kaupunkeihin, käyvät tällaisista ilmiöistä tietysti niin arkaileviksi ja varoviksi, etteivät sen jälkeen enää tuo eivätkä hanki tavaraa ollenkaan kaupunkiin, jossa tietysti elintarvepula tämän johdosta yhä kiristyy. Tämä on niin itsestään selvää, että sen pitäisi pystyä siihenkin perin vähän harkitsevaan ”joukkojärkeen”, joka tällaista omavaltaista esiintymistä johtaa.
Elintarveniukkuuden ja pulan varaltahan on meilläkin rakennettu kaikki ne järjestelmät, korttijakelut, elintarvetoimikunnat j. n. e., jotka nyt tällä alalla toimivat. Sitä paitsi eduskunta on, taatakseen pula-ajaksi kaikille yhtäläisen ruokatavarain saannin, säätänyt tunnetun lain, ”eräänlaisen omaisuuden takavarikoimisesta”, jonka kautta yksityiset varastot ja yksityisomaisuus ovat jätetyt hallituksen haltuunsa otettaviksi ja käytettäviksi. Leipään, voihin, maitoon y. m. ruokatavaroihin nähden tätä tasajakelua käytetäänkin. Kun sitten kuitenkin yhtäkkiä väkijoukoissa leviää huhu, että siellä tai täällä on ”salaisia varastoja”, ja kun tämän johdosta mielivalloin yksityisliikkeisiin hyökätään, silloin pitäisi hallituksen ja mainittujen elitarvelautakuntain voida selvillä, julkaistavilla numeroilla heti osoittaa, minkä verran varastoja todellisuudessa on ja miten niitä kaikille tasajakoon käytetään. Ainakin pitäisi niillä olla saatavissa asiasta kaikki tarpeelliset tiedot, osoittaakseen, missä määrin huhut ovat väärät tai liioitellut. Ja omankäden harjoituksen uhatessa liikkeitä tai yksityisiä olisi asianomaisten hallituselinten tai lautakuntain mielenosoittajille selvästi ja vakuuttavasti todistettava todellinen tilanne ja osoitettava, että elintarpeita jaetaan sikäli kuin niitä on saatavissa kaikille tasaisesti.
Mitä helsinkiläisiin voivarastoihin erityisesti tulee, ovat ne tiettävästi ainakin suurimmalta osaltaan valtion omia. Sen on tietysti päätettävä, miten ja milloin niitä käytetään, ja mitä on yleisölle jaettavaksi, se on aikanaan säädettyjen laitosten kautta jaettava ilman torikokousten valitsemain tarkastusmiesten takavarikoimista. Osoittaa suurta heikkoutta hallituksen puolelta, että syrjäisiä lasketaan liikkeiden säilytyshuoneisiin.
Kuvaavaa muuten on, että hyökkäykset ovat kohdistetut voihin, muniin, j. n. e. – leipävarastoja ei ole ahdisteltu, jauhoja kun jaetaankin työväestölle kaksi sen vertaa kuin muille. Tietystihän voi ja munat hyvältä maistuvat. Mutta kun tilanne nyt on sellainen, että kaikki, niin porvarit kuin sosialistit, saava syödä ateriansa ilman näitä herkkuja, kunnes tavaraa riittävästi jaettavaksi kertyy, niin onko mitään tasapuolisuutta siinä, että joku väkijoukko torikokouksensa päätöksen mukaisesti käy näitä tavaroita omin valloin ”takavarikoimaan”? Kuka silloin vastaa tuloksesta ja kuka valvoo niiden oikeutta, jotka tällaisissa ”jaoissa” jäivät ilman?
Julkisuudessa on mainittu, että vaikka voita viime aikoina ei ole voitu korteilla yleisölle jakaa, on sitä kuitenkin jaettu sairaaloihin (mikä onkin oikein), vankiloihin ja rautatiepalveluskunnalle. Näiden kahden viimeksi mainitun luokan asettaminen etuoikeutettuun asemaan tuntuu varsin omituiselta. Mutta enin osa nykyisenä kuivana aikana saatavissa olevasta, niukasta voista mennee kuitenkin täällä olevan sotaväen tarpeisiin. Siten ei jää, vaikka vientiluvat Pietariin mainitaan peruutetuiksi, siviiliväestölle jaettaviksi kuin perin niukat määrät.
Mutta olivatpa nuo jaettavat määrät suuremmat tai pienemmät, tasapuolisesti ne ovat sittenkin yhteiskunnan jäsenille jaettavat, ja ainoastaan sitä varten asetettujen virallisten elinten kautta. Erinäisten väestöryhmäin omavaltainen puuttuminen ”takavarikoimaan” ja kotitarkastuksia pitämään vie tietysti yhdestä vallattomuudesta toiseen. Se on estettävä, ellei mieli jättää yhteiskuntaa täydellisen anarkian valtaan. Ja se on hallituksen ja järjestysvallan tehtävä. Viimeksimainitun tulee tietää olevansa asetettu ja pakattu juuri estääkseen kaiken epäjärjestyksen ja omavaltaisuuden. Valitettavasti meidän järjestysvaltamme, miliisimme, ei ole täyttänyt tehtäväänsä tässä kohden. Sen kykykin suoriutua vaikeammista tehtävistä on kyllä kysymyksenalainen, mutta nähtävästi puuttuu siltä haluakin käydä epäjärjestystä hillitsemään, silloin kuin sen aiheuttajat ovat työväkeä, joko sitten järjestynyttä tai järjestymätöntä. Mutta järjestysvallan esimiehille on kuitenkin asetettava vaatimus. että he velvoittavat alaisensa puolueettomasti ja kaikesta terrorismista huolimatta omavaltaisuutta ehkäisemään ja niiden harjoittajia edesvastuuseen saattamaan, sillä heidän on vastattava niistä seurauksista, joita heidän laiminlyömisestään johtuu. Sellainen menettely, että järjestysvalta asettuu puolueelliseksi, ei ajan mittaan menesty, se kostaa itsensä.
Sellaisilla ilmiöillä, kuin Turun ja Helsingin äsken sattuneilla, ei ole ainoastaan paikallinen ja tilapäinen merkitys, ne uhkaavat hyvin pian ja hyvin helposti koko yhteiskunnan järjestystä, turvallisuutta ja olemassaoloa. Ne eivät voi olla hyödyksi kenellekään muille kuin sellaisille, jotka joistakin pimeistä syistä haluavat syöstä koko yhteiskuntajärjestyksen perikatoon. Tämän tosiasian täytyy olla vakavana varoituksena kaikille kansalaisille ja erityisesti niille, jotka nykyisenä kiperänä aikana ovat asetetut yhteiskunnan menestyksestä huolehtimaan ja vastaamaan.
16.8.1917
Päättyneen eduskuntatyön saavutukset.
Kirjoittaessamme muutamia päiviä sitten eduskunnan hajoittamisesta huomautimme jo, että tulos viime huhtikuusta kokoutuneiden valtiopäivien supistui, huolimatta siitä, että eduskunta aloitti istuntokautensa erittäin hyvillä enteillä ja että siellä neljä kuukautta oltiin ahkerassa touhussa, hyvin vähiin. Eduskunnan sosialistisen enemmistön, joka yksin asettui määräämään asiain menosta neuvottelematta edes tärkeimmistä ratkaisuista muiden ryhmäin kanssa, onnistui sitaista koko valtiopäivätyön sellaiseen umpisolmuun, että mahdollisimman lopullisesti valmista on tuosta pitkästä työkaudesta lähtenyt, että keskeneräisiksi tai raukeamaan joutuivat nekin uudistuslainsäädäntökysymykset, joita se itse oli erinomaisella kiireellä ajanut ja joiden alalla siltä kansa ehdottomasti odotti vihdoinkin valmiita tuloksia.
Merkillinen on siten se tulva, joka tuolta pitkältä työkaudelta tarjoutuu tarkasteltavaksi. Yleisleimaksi kaikkien, niin suurten kuin pienten, kysymysten käsittelystä jää, että sosialistit sekä lainsäädännössä että muissa käsittelyistä, ajoivat yksinomaan ja aivan sokeasti luokkapyyteitään ja omia puolue-etujaan. Siten tulivat nekin yhteiskunnalliset lakiuudistukset, jotka eduskunnassa loppuunkäsiteltiin, mahdollisimman yksipuolisesti muka kansanvaltaisuuden nimessä, jota nimeä paljon väärinkäytettiin, ja kansanjoukkojen pakotukseen vedottiin siltä varalta, että eduskunnan vähemmistöainekset olisivat äänestäneet nuo lait lepäämään vaalien yli. Mutta sittenkin ne jäivät voimaan astumatta, kuten kunnallislait ja työpäivälaki, – sosialistien oman valtiotaidon johdosta. Niitä ei lähetetty väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi, eduskunta kun julisti itselleen lopulta oikeuden säätää lakeja minkään hallitusvallan vahvistuksetta. Mutta se ei kuitenkaan ryhtynyt tuota itselleen päättämää valtaan käyttämään, se ei julistanut säätämiään lakeja voimaanastuneiksi eikä niitä lakeina julkaissut, se jätti tuonkin juhlallisen päätöksensä puolitiehen. Eduskunnan sosialistinen enemmistö saattoi siis nuo laatimansa lait, kunnallislait, työpäivälain y.m. siihen tilanteeseen, että ne toistaiseksi raukesivat. Ne ovat nyt eduskunnalle uudelleen esitettävät ja alusta alkaen vastaisilla valtiopäivillä uudelleen käsiteltävät – siihen asia ajettiin!
Samoin kävi useiden hallituksen eduskunnalle antamain, hyvin valmisteltujen ja perin tarpeellisia korjauksia koskevain esitysten, kuten korkeimman tuomioistuimen ja ylimmän hallinto-oikeuden perustamisesta. Eduskunnan sosialistinen enemmistö niin arveluttavasti muokkaili ja ”paranteli”, mutta lopulta ne kuitenkin joutuivat nekin samaan enemmistön valmistamaan suurvaltiolliseen umpiperään, ja on hallituksen niistä arvatenkin nyt annettava valtiopäiville uudet esitykset. Asialliselta kannalta on luonnollisesti olojemme kehitykselle suuri vahinko, että tällaiset tärkeät uudistukset näinikään toistaiseksi raukesivat ajankohdalla, jolloin ripeä uudistustyö olisi ollut mahdollinen. Huonosti käytti eduskunta siten sille vihdoinkin tarjoutuneen uudistuslainsäädännön tilaisuuden.
Ainoa varsinaisen lainsäädännöllinen toimenpide, joka äsken päättyneen eduskuntakauden tuloksena saatiin voimaan astumaan, on tietääksemme se elintarvelaki, joka koskee ”eräänlaisen omaisuuden takavarikoimista” ja joka maalaisväestössä on herättänyt, ja ymmärrettävästi kyllä, niin paljon pahaa verta. Tämän lain vahvisti Venäjän väliaikainen hallitus. Muita tavallaan tulokseen vieneitä eduskunnan päätöksiä ovat sitten päätökset edusmiesten palkkain koroittamisesta ja heidän vapaalipuistaan. Sanomme ”tavallaan”, sillä päätöstä koroitetuista edusmiespalkkioista on käytännössä ruvettu toteuttamaan, vaikkei tämäkään päätös ole minkään hallituksen vahvistama. Milisiä koskeva päätös, jonka kautta milisilakko lopetettiin, oli myös vielä tuollainen tavallaan toteutumiseen johtanut eduskunnan työntulos.
Siinäkö kaikki? Siinä nelikuukautisen lainsäädäntö- ja valtiopäivätyön saavutukset hetkellä, jolloin pitkässä puristuksessa ollut kansa odotti vihdoinkin voimakasta ja nopeaa uudistusta eduskunnan puolelta? – Siinä, – emme ainakaan tällä hetkellä muista muita sanottavia tulokseen kypsyneitä työnsaavutuksia.
Köykäinen jälki lainsäädännön kannalta. Mainittava myös on, että kaikki nuo kiireellistä järjestelyä vaativat valtiovarainkysymyksetkin, joita eduskunnassa käsiteltiin, jäivät keskeneräisiksi ja toteutumatta. Kysymykset pikaisesti otettavista valtiolainoista, Suomen Pankille 200 miljoonaa, olivat esim. kylläkin jo loppuun käsitellyt, mutta niiden lopullinen ratkaisu lykättiin siksi kunnes valtion tulo- ja menoarvio olisi käsitelty, ja valtion rahapulan korvaaminen jäi siten tyydyttämättä. Ne ovat nyt uudessa eduskunnassa nekin uudelleen käsiteltävät, ja sillävälin joutuu hallitus tietysti yhä pahempiin vaikeuksiin.
Näitä viime valtiopäiväin asiallisia tuloksia silmäiltäessä tuskin voidaan tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että sen leiviskän, jonka kansa viime vaaleissa oli sosialidemokraattiselle puolueelle uskonut, jättämällä sille enemmistön eduskunnassa, on se huonosti hoitanut. Siihen katsomattakin, minkälaiseen umpiperään se on, luomansa ristiriidan kautta Venäjän vallankumouksen kanssa, maamme asiat ajanut. Se rakensi taktiikkansa tuon kumouksen varaan, käytti venäläisen sota- ja työväenjärjestöjen kannatusta apunaan puoluetarkoitusperiinsä pyrkiessään, vaan lopuksi sillä ei kuitenkaan ollut enää mainittuakaan kannatusapua.
Merkeistä päättäen suunnittelee sosialistinen puolueemme taas vastaisen eduskunnan varalle uusia ristiriitoja. Kansan on kuitenkin ensiksi vaalien kautta lausuttava arvostelunsa sen työkauden tuloksista ja hedelmällisyydestä, jota nyt sosialistit ovat johtaneet, ja minkälaiseksi se toivoo uuden eduskunnan työkauden muodostuvan.
17.8.1917
Itsenäisyyskysymys vaalitunnuksena.
Kun kohdakkoin aion laajemmin lausua mielipiteeni n. k. itsenäisyyskysymyksestä ja sen käsittelystä äsken hajoitetuilla valtiopäivillä, tahdon nyt vain lyhyesti kosketella tätä kysymystä silmällä pitäen alkavia eduskuntavaaleja.
Yksimielisiä oltaneen tämän kysymyksen käsittämisestä sikäli että kaikki tahtovat Suomelle niin itsenäistä asemaa kuin suinkin ja mieluimmin, jos mahdollista, täydellistä riippumattomuutta. Mutta siitä päämäärästä, johon lähinnä on pyrittävä, ja tavasta, jolla se on saavutettava, eroavat mielipiteet jyrkästi. Kun toiset asetavat täyden itsenäisyyden siksi tarkoitukseksi, jota on koetettava toteuttaa välittömästi ja ottamatta huomioon Venäjän suhtautumista kysymykseen, käsittävät toiset, että Suomen ulkonainen ja täydellinen vapaus on oltava tulevaisuuden tarkoitus, johon kehitys voi ja johon sen tulee johtaa luonnollista tietä, mutta että Suomen valtiollinen asema on lähinnä perustettava sopimukseen Venäjän kanssa, mikä sopimus on tehtävä niin turvaavaan muotoon kuin suinkin ja sellaisilla ehdoilla, jotka pysyttämällä Suomen yhdistyksen Venäjän kanssa samalla takaavat maallemme täyden sisäisen itsenäisyyden.
Näistä kahdesta tiestä edellinen voi monesta tuntua kylläkin houkuttelevalta, mutta se on kuitenkin enemmän kuin epävarma. Että Venäjä vapaaehtoisesti suostuisi luopumaan yhdistyksestään Suomen kanssa ja sallimaan tämän maan nimellisesti ”vapaana” joutua vieraan, ehkäpä vihollisen vallan vaikutuksen alaiseksi, on tuskin otaksuttavaa. Yhtä vähän voi ajatella, että Suomi asevoimin kykenisi irtautumaan Venäjästä ja sen jälkeen puolustamaan itsenäisyyttään Venäjää vastaan. Jää silloin jäljelle vain se mahdollisuus, että vieraat vallat ryhtyisivät kannattamaan Suomen asiaa ja sopivassa tilaisuudessa, esim. tulevan rauhankonferenssin yhteydessä, ajaisivat läpi Suomen erottamisen Venäjästä, sen muodostamisen suvereeniksi valtioksi sekä samalla varustaisivat tämän uuden luomansa kansainvälisillä laeilla. Mutta joskin myöntää tällaista saattavan ajatella, voi toiselta puolelta väittää, että se selvimmin sanoen on hyvin epäiltävää. Rauhankongressi saa ratkaistavakseen monta vaikeaa ja tärkeää kysymystä eikä mitenkään voi pitää varmana, että Europan suurvallat, jotka sodan aikana ovat katsoneet olevan syytä puhua pienten kansojen vapauden puolesta, lopullisen selvityksen hetkellä muistavat lupauksensa.
Lähteminen tälle tielle on siis mitä suurimmassa määrässä uhkapeliä. Mutta epäilyttävintä on, että antautuminen tuolle tielle sulkee meiltä toisen tien, joka sekä on luonnollinen ja lähin että myös ainoa, jolle voi lähteä menestyksen toiveilla. Suomi ei ainoastaan ole Venäjän vallassa, se kun on Venäjän joukkojen miehittämä, vaan se on myöskin, huolimatta vallankumouksesta, oikeudellisesti yhdistettynä Venäjän kanssa. V. 1809 tehty yhdistys ei näet ole ollut sen luontoinen, että se raukeaisi Venäjän valtiomuodon muuttuessa. Mutta vallankumouksen muuttamat tosiolot kyllä ehdottomasti vaativat, että molempien maiden välinen oikeussuhde tarkistetaan eli järjestetään uudestaan ja silloin tehdään sellaiseksi, että se täydellisesti toteuttaa Suomen oikeuden sisäisen itsenäisyyden nauttimiseen. Toisella puolen on Venäjän väliaikainen hallitus selvästi tunnustanut Suomen oikeuden. Se ei ainoastaan ole palauttanut sitä minkä keisarihallitus oli meiltä riistänyt, vaan se on myöskin eduskunnalle antamiensa esitysten kautta osoittanut olevansa valmis edistämään Suomen valtiosäännön edelleen kehittämistä. Väite, että se olisi rikkonut Suomen kansalle antamansa lupaukset, ei pidä yhtä todellisuuden kanssa. Ja mitä erityisesti tulee sen toimenpiteeseen hajoittaa eduskunta, niin tämä, miten sitä muuten arvotellaankin, ei ollut ristiriidassa Suomen valtiosäännön kanssa, vaan nojautui päinvastoin täydellisesti valtiopäiväjärjestykseen.
Näin kun on, vaatii sekä lojaalisuus sitä maata kohtaan, jonka kanssa Suomi on yhdistetty, että huolenpito oman maamme tulevaisuudesta meitä koettamaan päästä Venäjän kanssa sopimukseen sellaisilla ehdoilla, että Suomen kansa voi tuntea tyydytystä yhdistyksestään sen kanssa. Tilaisuus siihen tarjoutuu, kun se tapahtuu samaan aikaan, jolloin Venäjän perustavan kansalliskokouksen on määrä kokoutua. Että neuvotteluja silloin pidetään molemmin puolin ja sopimus tehdään, on myöskin Venäjän puolelta edellytetty. Jos nyt Suomen eduskunta, toivoen voivansa järjestää kysymyksen toista tietä, rikkoo yhdistyksen Venäjän kanssa ja käy omia teitänsä, voi käydä niin, että Venäjä puolestaan katsoo olevansa vapautettu sitoumuksistaan noudattaa Suomen valtiosääntöä ja oikeutettu yksipuolisesti järjestämään välit sen mukaan, mitä se pitää itselleen edullisena. Ja jos sitten toiveet välien järjestämisestä toista tietä eivät toteudukaan, missä silloin olemme?
Totta kyllä se, että myös meillä sillä tiellä, jota tässä on puollettu, on vaikeuksia ja vaaroja. Monet puheet Suomen itsenäisyydestä sekä se menettely, jonka ovat sallineet itsellensä hajoitettu eduskunta ja talousosaston varapuheenjohtaja, ovat herättäneet Venäjällä helposti ymmärrettävää epäluottamusta ynnä katkeruutta Suomea kohtaan, mitkä ovat omiansa suuresti vaikeuttamaan kaikkia neuvotteluja. Mutta jos saadaan uusi, toisella tavoin kokoonpantu eduskunta ja perinpohjin uudistettu senaatti, niin pitäisi olla madollista saada aikaan tuollainen sopimus.
Toinen vaikeus on Venäjällä vallitsevissa oloissa, ne kun nykyään ovat epävarmat, jopa jokseenkin sekasortoiset. Mutta kokemus kuitenkin osoittaa, että järjestäytymättömät, anarkistiset olot eivät kauan voi kestää valtiossa, vaan että välttämättä niitä seuraa lujempi valtiollinen järjestys; ja sen tähden meillä on oikeus otaksua valtioelämän muotojen myös Venäjällä niin järjestyvän ja lujittuvan, että voidaan aikaansaada sitä maata sitova lopullinen sopimus sen ja Suomen välien järjestämisestä.
Myönnettävä on vihdoin sekin, että tällainen sopimus, missä muodossa se tehdäänkin, ei tarjoa mitään täydellistä varmuutta. Vakuutuksia on ennen rikottu, ja niitä voidaan rikkoa vastakin. Mutta tämä suhteellinen epävarmuus on puute, joka vaivaa kaikkea inhimillistä työtä ja kaikkein enimmin valtiollisella alalla. Ja kun niin paljon on puhuttu kansainvälisistä laeista, niin tässä vain siitä huomautettakoon, että myös se varmuus, jonka sellaiset tarjoavat, on kaikkea muuta kuin ehdoton.
Kuinka monta kertaa onkaan juhlallisessa muodossa annettuja takuita rikottu, rikottu juuri takaajan puolelta! Ja luuleeko kukaan, että Suomen riippumattomuuden jotkut takaajat olisivat valmiit, jos tätä riippumattomuutta loukataan, syöksemään Euroopan ja ihmiskunnan Suomen takia uuteen maailmansotaan. Tietysti ei tuotakaan varmuutta tule hylätä, jos se on saatavissa, mutta toisaalta ei tule myöskään liioitella sen merkitystä.
Jos ei siis myöskään sopimusten tie Venäjän kanssa ole vapaa vaikeuksista, on sillä kuitenkin tuon toisen rinnalla se etu, että se ottaa huomioon olemassa olevat tosiasiat ja oikeudelliset olot, jota vastoin tuo toinen tie rakentuu unelmien ja perin epävarmojen mahdollisuuksien pohjalle sekä luopumalla voimassaolevasta oikeudesta ja oikeudellisista velvollisuuksista, riistää ainoan varman pohjan maamme tulevaisuudelta.
Sen tähden ei myöskään voi syyllä sanoa, että ne, jotka ovat valmiita sopimukseen Venäjän kanssa pysyttämällä, vaikkakin osittain muutetuilla ehdoilla, Suomen ja Venäjän välisen yhdistyksen, olisivat vähemmin Suomen vapauden ystäviä kuin ne, jotka vaativat maalle heti täydellisesti riippumatonta asemaa. Erotuksena on vain se, että kun edelliset tahtovat toteuttaa maan vapauden niillä keinoilla ja siinä määrässä, kuin se on mahdollista nykyisissä oloissa, niin jälkimmäiset jättävät huomioon ottamatta tosiolot ja vaatimalla kaikkea asettavat maamme vaaraan kadottaa sekä sen, mikä meillä on, että sen, minkä me kaiken todennäköisyyden mukaan voisimme saavuttaa.
Siten olisikin sekä epäoikeutettua että kokonaan harhaan johtavaa asettaa alkavissa eduskuntavaaleissa vaalitunnukseksi Suomen itsenäisyys taikka ei. Sellainen vaalitunnus ei selvittäisi asemaa, vaan päinvastoin hämmentäisi sitä ja vahvistaisi sitä ainesta, joka viimeisessä eduskunnassa oli määräävänä.
Itse asiassa on viimeisen eduskunnan kanta meidän suuressa valtiollisessa kysymyksessämme mitä läheisimmässä yhteydessä sen kannan kanssa, jolle tämä eduskunta asettui maan sisäisissä kysymyksissä, ja yleensä maamme puolueolojen kanssa. Tunnuslauseen tulevia vaaleja varten on sen tähden aivan oikein antanut Hufvudstadsbladet johtavassa kirjoituksessaan viime sunnuntaina. Vaaleissa ei tule kysymykseen kannan valitseminen Suomen itsenäisyyden puolesta tai sitä vastaan, vaan asettuminen myötä tai vastoin sitä sosialidemokraattista eduskuntaenemmistöä, joka nelikuukautisten valtiopäiväin aikana tuskin sai mitään valmista, vaan yhdessä maan hallituksen sosialistisen johdon kanssa sai häiriötä ja sekaannusta monilla aloilla ja tyytymättä alituisesti kasvavan anarkiaan sikäläisissä oloissa, kevytmielisellä politiikallaan Venäjään nähden on ulottanut anarkian myöskin meidän valtio-oikeudellisiin oloihimme ja suhteisiimme ulospäin, tuota enemmistöä, joka yhtä vähän on pitänyt arvossa maamme perustuslakeja kuin oikeutta ja kohtuutta ja joka on osoittanut vapaudenrakkauttaan m.m. siten, että venäläisten johtomiesten ja vastuuttomain venäläisten järjestöjen sekoutuminen meidän sisäisiin asioihimme jo oli muuttumassa pysyväiseksi tekijäksi.
Juuri siitä on nyt kysymys. Kuitenkin on vielä tehtävä eräs lisäys. Kun on niin, että valtiopäivillä osa porvarillisten puolueiden jäsenistä on silmää räpäyttämättä mennyt sosialistien mukana miltei kaikkiin harha-askeleisiin, ja kun porvarillinen enemmistö, jos sellainen saadaan, joka tapauksessa on oleva varsin niukka, niin on ehdokaslistoja laadittaessa, katsottava, että sellaisia henkilöitä ei aseteta ehdokkaiksi, jotka olivat näyttäneet, että heillä ei ole mitään arvostelukykyä sosialistisia voimasanoja kohtaan.
R. A. Wrede.
18.8.1917
Työväki ja venäläinen sotaväki taas yhteistyössä
Venäläinen sotaväki on monasti lupautunut olemaan sekautumatta Suomen sisäisiin asioihin, mutta tuo lupaus on yhtä monasti rikottu. Vähän väliin on sanomalehdissä kerrottu räikeistä tapauksista, jolloin sotaväki on raa´asti sekautunut milloin työväen alulle panemiin riitaisuuksiin, milloin kunnallisten kokousten pitoon. Äsken sellainen tapaus kerrottiin Helsingin pitäjän kunnanvaltuuston kokouksesta. Ja nyt on samanlaista tapahtunut pääkaupungin valtuuston kokouksessa.
Kokoukseen, jossa kaupungin valtuusto käsitteli työttömyyskysymystä, tunkeutuu, sen johdosta, ettei valtuuston päätös ole kaikin puolin työttömäin ylettömäin vaatimusten mukainen, joukko ilkivaltaista työväkeä sekä satoja venäläisiä meri- ja maasotilaita. Uhkauksilla ja osittain pahoinpitelylläkin koettavat ne pakottaa valtuustoa muutamaan päätöstään. Ja kun siihen luonnollisesti ei voida suostua, pidetään koko valtuusto ilta- ja yökausi ruoatta ja juomatta kokoushuoneistossa. Sotaväen omat luottamusmiehet yrittävät saada heitä lopettamaan väkivallantekonsa, mutta aluksi turhaan. Vasta tuntikausien perästä osa niistä saatiin poistumaan.
Sotamiehet ovat tiettävästi ryhtyneet tekoonsa täkäläisen työväestön huonompain ainesten pyynnöstä. Mutta sitä ei suinkaan voida heille lieventäväksi asianhaaraksi lukea. Ja aivan käsittämätöntä on, kuinka venäläisen sotaväen päällystö voi tällaista sallia. Ovathan täkäläisen sotaväen väkivaltaisuudet häpeäksi koko Venäjän armeijalle ja sen päällystölle, joka siten vähitellen joutuu koko sivistyneen maailman halveksumisen alaiseksi.
Ja ikuiseksi häpeäksi on pääkaupungintyöväelle sen raaka, niin kokonaan kaikkea kansanvaltaisuutta vastaan sotiva väkivalta pääkaupungin kunnallisen itsehallinnon elintä vastaan.
19.8.1917
Hallituspula.
Senaattori Tokoin selitys hallituspulasta.
Eilisessä Työmiehessä on julkaistu hra O. Tokoin sosialidemokraattiselle puoluetoimikunnalle jättämä kirjelmä, jossa hän tekee selkoa eronsa syistä. Ne ovat pääasiassa samat kuin meidän tämänpäiväisessä asiaa koskevassa kirjoituksessamme kerrotaan.
”Kun senaatti ei katsonut olevansa valmis päättämään yhtäkkiä näin suuresta kysymyksestä, ehdotin, sanoo hra Tokoi, että senaatti sekaannusten ehkäisemiseksi heti päättäisi ainakin maidon rajahinnan alentamisesta ehdottamaani määrään. Äänestyksellä päätti senaatti kuitenkin pitää maidon rajahinnan entisellään.”
Kun senaatin enemmistö täten kielsi hänen elintarveosaston päällikkönä tekemiltään suunnitelmilta kannatuksensa ja kun lisäksi kenraalikuvernöörin luona tapahtuneista keskusteluista oli käynyt selville, ettei eduskuntakaan voisi kokoutua järjestämään maan asioista, erittäinkin elintarvekysymystä, jota ilman maan asiain hoito näytti näin ollen käyvän aivan mahdottomaksi, ilmoitti hra T. senaatille heti luopuvansa toimestaan ja antoi siitä myöskin ilmoituksen kenraalikuvernöörille, Hra T. katsoi tilanteen sellaiseksi, että se ei vain oikeuttanut, vaan velvoittikin hänet eroamaan senaatista.
Senaattori Tokoin tekemän ilmoituksen on puoluetoimikunta hyväksynyt.
Senaattori Tokoin eroilmoitukseen ovat yhtyneet senaattorit V. Voionmaa, M. Paasivuori ja J. Ailio.
Senaattori Setälä v. t. varapuheenjohtajaksi.
Senaatin täysi-istunnossa eilen merkittiin pöytäkirjaan, että senaattori Tokoi on luopunut senaatin jäsenyydestä sekä että senaattori Setälä senaatin vanhimpana jäsenenä näin ollen on ryhtynyt oman virkansa toimimaan varapuheenjohtajana ja talousosaston kanslian päällikkönä.
Työttömyyden torjuminen ja senaatti
Senaatti päätti eilen keskittää yleisten töiden järjestelyn kulkulaitostoimikuntaan, jota varten senaattori Ehrnroothin avuksi, joka senaattori Väinö Voionmaan kesälomalla ollessa toimii puheenalaisen toimituskunnan v. t. päällikkönä, määrättiin senaattori Kallio.
23.8.1917
Suomen kansan valitsijoille
Kansamme tulee ensi lokakuun 1 ja 2 päivänä käydä eduskuntavaaleihin, joita tärkeämpiä sillä koskaan on ollut.
Viimeksi koolla ollut eduskunta, jossa sosialidemokraattisella puolueella oli enemmistö, käytti tarjolla olleita suuria mahdollisuuksia kansamme itsenäisyyden laajentamiseksi niin, ettei sen hyväksi mitään saavutettu. Näissä vaaleissa tulee kansakunnan ratkaista, millä tavalla se tahtoo tätä isänmaan suurta asiaa ajettavaksi.
Maamme suomalaiset puolueet ovat tehneet omakseen sen vaatimuksen, että kansamme tulee pyrkiä saavuttamaan mahdollisimman laaja ja turvattu itsenäisyys ja että Suomen oikeus omien asiainsa ratkaisemiseen on viipymättä toteuttava. Tämän päämäärän hyväksi näiden puolueiden viime valtiopäivillä työskentelivät, sikäli kuin sen saavuttaminen näytti silloisissa oloissa mahdolliselta; tähän päämäärään nämä puolueet tahtovat edelleen pyrkiä. Mutta uutta tavoiteltaessa ei entistä saa panna vaaraan, eikä pyrintöjä ole rakennettava kestämättömiin perusteihin. Niiden harkintaan, jotka kansa valitsee edustajikseen, on jätettävä, mikä menettely kulloinkin parhaiten johtaa siihen suureen päämäärään, joka meitä kaikkia lämmittää.
Sen ajan kuluessa, jonka sosialidemokraattinen puolue on vallinnut sekä Suomen eduskunnassa että sen hallituksessa, on elämä maassamme syösty anarkian tilaan. Lain turva on hävitetty ihmisen hengeltä, tavaralta ja vapaudelta: väkivalta, mielivalta ja vastuuttomien joukkojen sorto on päästetty valloilleen. Tästä tilasta on kansamme välttämättä pelastettava. Se tapahtuu ainoastaan jos eduskuntaan nyt saadaan sellainen enemmistö, joka palauttaa maahamme lain herruuden, kansalaisvapauden ja työrauhan. Maamme suomalaiset puolueet tahtovat eduskunnassa ponnistaa kaikki voimansa tämän kiihkeästi kaivatun päämäärän saavuttamiseksi, joka on jokaisen sivistyskansan perusehto.
Vasta laillisuuden ja järjestyksen jälleen vallitessa voidaan ne tärkeä tehtävät menestyksellä suorittaa, jotka nykyinen ankara aika meidänkin kansallemme asettaa. Niinkauan kuin maailmansodan tuottamat vaikeudet jatkuvat, tulee eduskunnan tarmolla taistella elintarpeiden puutetta vastaan. Tätä ei ole tehtävä sortamalla, vaan nostamalla maan tuotantoa ja edistämällä tuottavaa työtä. Sillä puute ja uhkaava hätä voidaan estää ainoastaan mikäli maan elintarvevarat saadaan lisääntymään ja niiden oikeudenmukaisesta jaosta pidetään huoli.
Laillisen järjestyksen palauttaminen on välttämätön myöskin sen edistystyön suorittamiselle, joka maassamme on ollut niin kauan seisauksissa ja jota kansamme niin kipeästi tarvitsee. Monet tärkeät tehtävät uudenaikaisen yhteiskunnan ja taloudellisen, eri kansanluokkien parantamista tarkoittavan uudistuslainsäädännön alalla ovat meilläkin suoritettavat. Kaikkein tärkeimpiä niistä on maalaisolojemme rasittavain epäkohtain korjaaminen. Maata omistava väestömme on säilytettävä isiltä perimänsä maan isäntänä, torppariluokka on tehtävä sen maan omistajaksi , jota se asuu ja viljelee, maattomille on hankittava maata.
Kansalaiset, suomalaiset!
Runsaat ovat ne tehtävät, jotka isänmaassamme odottavat suorittamistansa. Runsaat ovat myös ne mahdollisuudet, jotka nykyinen maailmanhistoriallinen ajankohta kansallemme tarjoo, jos se osaa niitä oikein käyttää. Jo on annettu kallista aikaa hukkaan kulua. Mutta vielä voidaan paljon, ehkä kaikki korjata. Näissä vaaleissa tämä ratkaistaan. Maalaisliittoon yhdistyneet Suomen suomalaiset puolueet – suomalainen, nuorsuomalainen ja kansanpuolue – kutsuvat kansaamme käymään niihin siinä järkähtämättömässä päätöksessä, että isänmaan kohtaloita ohjaamaan nyt on saatava eduskunta, joka kykenee Suomen vapauden asiata oikein ajamaan, kukistamaan keskuudestamme mielivallan ja sekasorron, viemään kansaamme eteenpäin edistyksen tiellä.
Suomalaisten puolueiden valtuutetut.
24.8.1917
Leipäkonttorin pyyntö yleisölle.
Kun Helsingin Leipäkonttori ja sen seitsemän haarakonttoria leipäkortteja varten ovat avoinna kaikkina arkipäivinä klo 10−4 kehoitetaan yleisöä tehdessään kysymyksiä, jotka koskevat leipäkorttijärjestelmää, paikkojen hakua y. m. s., kääntymään vastaaviin konttoreihin niitten konttoriaikoina eikä vaivaamaan johtajaa taikka konttorihenkilökuntaa yksityisesti kysymyksillään heidän ollessaan kotonaan hoitamassa omia asioitaan, joihin heillä päivittäin useasti on varattuna tuskin tuntia.
22.8.1917
Mellakat Malmilla.
Aiheuttavat väärinkäsityksen sotamiesten ja Helsingin suojeluskunnan lähettien välillä.
Toissa yönä sattui Malmilla sikäläisen sotaväen ja Helsingin suojeluskunnan välillä vakava väärinkäsitys. Tapauksesta ovat suojeluskunnan jäsenet antaneet seuraavia tietoja:
Viime sunnuntaina ampui muudan miliisimies asuntonsa pihamaalla Malmilla koetteeksi revolveristaan yhden laukauksen ilmaan. Kuitenkin ilmoitettiin sotilaille, että laukaus oli suunnattu paria maantiellä seisovaa sotilasta kohti, joista toinen väitti kuulan kulkeneet hänen käsivarttaan hipaisten. Asiasta pidettiin ”kokous”, josta laadittiin pöytäkirja tapahtuman johdosta. Siinä syytetään mainittua miliisimieltä murhayrityksestä. Kiihoittuneet sotamiehet saivat paikkakunnan irtolaisista ”huligaaneista” uskollisia liittolaisia taistelussa miliisiä vastaan. Miliisi päätettiin vangita ja panna pois viralta. Muutamat mellastajat sitoivat punaisen nauhan käsivartensa ympäri merkiksi siitä, että he olivat järjestyksen valvojia. Tämän jälkeen ympäröivät huligaanit miliisin asunnon.
Kun asema alkoi näyttää toivottomalta päätettiin kutsua Helsingin suojeluskunnasta apua. Suojeluskunnan jäseniä lähtikin automobiileilla tarkastusmatkalle, risteillen Malmin ympäristössä. Tällöin näytti kaikki varsin rauhalliselta. Kun siis asema ei näyttänyt niin uhkaavalta, että suojeluskunnan apua olisi tarvittu, palasivat lähetit kaupunkiin, sovittuaan kuitenkin erään miliisimiehen kanssa siitä, että hän ilmoittaisi jos jotain erinomaista tapahtuisi.
Klo 9-10 aikaan illalla ilmoitettiin Malmilta, että räyhääjät olivat ympäröineet erään miliisimiehen asunnon, uhaten häntä. Nyt katsoi suojeluskunnan johtaja olevansa pakotettu antamaan apuaan. Hän kääntyi poliisimestari Rovion puoleen pyytäen, että hän edes antaisi ”määräyksen” suojeluskunnille lähteä apuun. Hra Rovio kieltäytyi puuttumasta asiaan. Kun oli todennäköistä, että sotamiehet asettuisivat mellakoitsijoita tukemaan, kääntyi suojeluskunnan johto sotamiesneuvostojen puoleen pyytäen, että tämä lähettäisi jonkun edustajistaan sotamiesjoukkoa hillitsemään.
Neuvottelujen jälkeen päätti neuvoston puheenjohtaja lähteä parin aluekomitean jäsenen kanssa matkalle.
Tällävälin oli suojeluskunta varustanut matkalle 28 miestä, jotka neljällä automobiililla lähtivät Malmille. Heille oli annettu määräys lähteä matkaan vasta sitten, kun olivat kohdanneet sotamiesneuvoston automobiilin, mutta erehdyksessä lähtivät autot liikkeelle liian aikaisin. Matkalla huomasivat he kyllä sotilaskomitean auton, joka kuitenkin hävisi yhtäkkiä heidän näkyvistään. Kuten myöhemmin ilmoitettiin oli automobiili eksynyt väärälle tielle ajaen harhaan noin peninkulman verran. Tällävälin olivat suojeluskunnan automobiilit joutuneet Malmin asemalle, jonne pysähtyivät sotilasautomobiilia odottamaan. Asemalla he kuulivat että sotilaat ja huligaanit olivat jo tunkeutuneet miliisin asuntoon ja raahanneet hänet pois ties mihin. Kun suojeluskunnan läheteille oli nimenomaan teroitettu, etteivät saa ryhtyä mihinkään ennenkuin sotamiesneuvoston automobiili oli saapunut, astuivat nämä autoista ja asettuivat ryhmään asemarakennuksen lähelle.
Tällävälin oli maaseudulta päin saapunut eräs automobiili, jonka sotamiehet pysähdyttivät kiväärin laukauksella. Matkustajat tutkittiin tarkoin ja yhdeltä otettiin pois browninki. Kun matkustajat näyttivät toteen, että he olivat saapuneet suoraan Tampereelta, saivat he esteettä jatkaa matkaansa. Heti tämän tapauksen jälkeen ilmestyi rautatien yli johtavalle sillalle suuri joukko sotilaita, jotka pistimet ojossa juoksivat asemalle päin. Samassa alkoivat kiväärit paukkua. Suojeluskunnan jäsenille annettiin heti määräys ”hajaantukaa”, jonka jälkeen osa miehistä peräytyi asemahuoneeseen ja osa lähti juoksemaan lähinnä oleville niityille.
Kun sotilaat olivat vielä ampuneet useita laukauksia asemarakennusta kohti, ryhtyivät he hyökkäämään pistimet ojossa sisälle rakennukseen. Suojeluskuntalaiset pakotettiin peräytymään seinää vasten ja seisomaan kädet ylhäällä. Yhä uusia sotilaita ja huligaaneja tunkeutui asemahuoneeseen. Miehet tarkastettiin. Heiltä riistettiin aseet ja tietysti muutakin omaisuutta sen ohessa. Tilanne alkoi raivostuneen joukon keskellä tuntua sietämättömältä.
Melun ollessa korkeimmillaan saapui asemalle sotamiesneuvoston automobiili, josta astuneet miehet pitivät sotamiehille tyynnyttäviä puheita. Suojeluskuntalaiset selittivät, etteivät he ole provokaattoreita, vaan, että he ovat saapuneet pelastamaan miliisejä vaarasta. Jolleivät sotilaat uskoisi tähän, voisivat he kääntyä esim. Helsingin poliisimestari Rovion puoleen.
Tuskin oli puolustusta johtava suojeluskuntalainen saanut tämän mainituksi, kun joukon takaa tunkeusi mies, joka selitti olevansa juuri Rovio pannen samalla jyrkän vastalauseen sitä vastaan, että hänen nimensä oli sotkettu tämän asian yhteyteen. Hra Rovio oli saapunut paikalle sotamiesneuvoston automobiilista. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen päätettiin suojeluskuntalaiset viedä Helsinkiin sotilasneuvostoon.
Kinan aikana oli 18 asemahuoneessa olleesta suojeluskuntalaisesta 8 poistunut paikalta, joten ainoastaan 10 jäi raivostuneen joukon keskelle. Heidät päätettiin sijoittaa automobiileihin vartijoinaan pistimillä varustettuja sotamiehiä, jotka sättivät ja lykkivät pidätettyjä syyttäen heitä provokaattoreiksi y.m.
Ennen autojen poistumista paikalta kääntyi vielä eräs suojeluskuntalainen poliisimestari Rovion puoleen toivoen, että tämä virkansa puolesta ryhtyisi toimenpiteisiin. Mutta puhuteltu vastasi jyrkästi kieltäen sanoen, että ”nyt olette keittäneet sellaisen sopan, jonka saatte myös syödä”.
Pidätetyt tuotiin klo 5 aikaan aamulla automobiililla Helsinkiin ja kuljetettiin sotamiesneuvoston kansliaan Marian palatsista, jossa heidät luvattiin päästää irti heti kun asiasta oli ilmoitettu kenraalikuvernöörille tahi prokuraattorille. Puolentoista tunnin vankeuden jälkeen päästettiinkin heidät vapaaksi.
Kun sotilaat alkoivat ampua, hajautui heti 10 miestä aseman edustalta pyrkien pois kuulien ulettuvilta. Heitä seurasi vielä 8 myöhemmin räyhääjien kynsistä pakoon päässyttä. Osa näistä vietti muutamia tunteja eräässä huvilassa, josta he kuitenkin jo klo 3 tienoissa aamuyöstä alkoivat pyrkiä Mosabackan pysäkille. Toinen osa käveli yötä myöten Tikkurilaan ja parisen suoraan Helsinkiin. Kaikki suojeluskunnan jäsenet ovat terveitä ja haavoittumattomia, yhtä lukuun ottamatta, joka loukkasi pimeässä jalkansa.
Pari automobiilikuljettajaa, jotka seurasivat automobiiliensa luona tapauksen kulkua, ovat kertoneet, että suojeluskuntalaisia ampuvien sotamiesten takana seisoi useita huligaaneja, joilla oli punainen side käsivarressa, kehoittamassa sotilaita ampumaan. Samat todistajat ovat kertoneet, ettei suojeluskunnan miehistä kukaan ampunut, vaikka sotilaat ovat niin väittäneet, nähtävästi luullen sillalla tapahtuneen välikohtauksen aikana ammutun laukauksen lähteneen suojeluskuntalaisten revolverista.
Eilen oli paikkakunnalla rauhallista. Kuuleman mukaan ovat myös ahdistetut miliisimiehet vapaina.
28.8.1917
Vaalit ja valtiollinen kysymys.
Voimakkaana tulee kansassamme näinä päivinä ilmi pyrkimys päästä pois siitä sekasorrosta, johon viime valtiopäiväin sosialistinen eduskuntaenemmistö ja siihen liittynyt sosialistivalta hallituksessa ja yhteiskunnassa on saattanut sekä sisäiset että ulkoiset olomme. Ikään kuin luonnonlain välttämättömyydellä kansamme terveet ainekset kääntyvät järjestetyn yhteiskuntaelämän, laillisen oikeusjärjestyksen ja järjellisen maamme asiain ajamisen puolesta sosialistien pyyteitä ja menettelytapoja vastaan, sellaisina kuin ne viime aikoina ovat meidän maassamme esiintyneet. Maalaisliittolaisia lukuun ottamatta, joiden eduskuntaryhmän enemmistö jo viime valtiopäiväin lopulla antoi venäläisten sotilasponsien viedä itsensä sosialistien puolelle, ovat muut porvarilliset pysyneet sillä entisellä kannallansa, jolla niiden eduskuntaryhmäin enemmistöt ovat viime valtiopäivilläkin olleet maamme valtiollisen aseman järjestämiseen nähden. Niinpä nuorsuomalainen puolue on päättänyt tässä asiassa lähteä vaaleihin viime puoluekokouksen päätösten nojalla, että Suomen kansan on, pyrkien mahdollisimman laajaan valtiolliseen itsenäisyyteen, ponnisteltava vapautensa ja itsemääräämisoikeutensa lujittamiseksi ja kehittämiseksi ja että kansamme oikeus omain asiainsa hoitamiseen on viipymättä toteutettava. Vanhasuomalainen puolue on niin ikään uudistanut edellisen puoluekokouksensa suunnille samanlaisen päätöksen. Ja vihdoin on myäöskin uusi kansapuolue valtiollisesta kysymyksestä yhtynyt siihen, että Suomen kansan on tarmokkaasti ja horjumatta jatkettava perustuslainmukaisia toimenpiteitä Suomen vapauden lujittamiseksi sekä itsenäisyyden saavuttamiseksi ja turvaamiseksi. Tämän mukaisesti myöskin suomalaisten puolueiden yhteisessä vaalijulistuksessa lausutaan, että kansamme tulee pyrkiä saavuttamaan mahdollisimman laaja ja turvattu itsenäisyys ja että Suomen oikeus omien asiainsa ratkaisuun on viipymättä toteuttava. Tämän päämäärän hyväksi näiden puolueiden edustajat viime valtiopäivillä työskentelivät, sikäli kuin sen saavuttaminen näytti silloisissa oloissa mahdolliselta; tähän päämäärään nämä puolueet tahtovat edelleen pyrkiä. Mutta uutta tavoiteltaessa ei entistä saa panna vaaraan, eikä pyrintöjä ole rakennettava kestämättömiin perusteihin. Niiden harkintaan, joita kansakunta valitsee edustajikseen, on jätettävä, mikä menettely kulloinkin parhaiten johtaa siihen suureen päämäärään, joka meitä kaikkia lämmittää.
Tältä yleiseltä pohjalta olisikin mahdollista ensi valtiopäivillä käydä korjaamaan sitä, minkä viime valtiopäiväin sosialistinen enemmistö teki tyhjäksi, olisi mahdollista saada, tosiolojen pohjalla maamme valtiollista asemaa järjestäen, vakaannutetuksi ja laajennetuksi kansamme itsenäisyyttä todellisuudessa eikä vain suurissa sanoissa. Olisihan jo ollut mahdollista hyvällä saada väliaikaisestikin Suomen omat asiat melkein kokonaan itsemme huostaan. Olisi toivottavasti, jopa todennäköisesti vieläkin mahdollista saada sellainen järjestely aikaan, että yleensä koko lainsäädäntö, yksin hallitusmuotommekin, sekä hallitus ja hallinto, samaten kuin jo ennestään lainkäyttö, tulisi Suomen itsensä järjestettäväksi ja hoidettavaksi. Poikkeuksena olisi vain ulkopolitiikka ja tarkoin määritellyt sotilas- ynnä harvat muut asiat, joihin nähden myöskin Venäjän hallituksella olisi sananvaltaa taikka Suomella määrättyjä velvollisuuksia, mutta joita ei voitaisi yksipuolisesti laajentaa, vaan Suomi saisi päinvastoin vaikutusta sellaisiin sitä koskeviin kansainvälisiin asioihin, jotka eivät koske sotaa ja rauhaa, ja saisi, kunhan täyttäisi sovitun velvollisuutensa, omin päin järjestää ja hoitaa sotilaslaitoksensakin. Ja ehkä voitaisiin kansainvälisiä takeitakin saada, jos niitä yleensä on saatavissa, Suomen ja Venäjän välisestä sopimuksesta syntyväin erimielisyyksien tasapuolisesta ratkaisusta.
Mutta vaalivalmisteluissa esiintyy vaatimuksia, jotka todellisuudessa tietäisivät sitä, että porvarillisellakin taholla nyt ryhdyttäisiin avustamaan ja jatkamaan sosialistien suurpolitiikkaa, jos mahdollista vielä räikeämmin, kun ei tahdota tietäänkään muusta kuin Suomen täydestä riippumattomuudesta ainakin – sanoissa. Enemmän kuin pelättävää kuitenkin on, että sillä menettelytavalla ei suinkaan päästä parempiin tuloksiin kuin mitä sosialistit viime valtiopäivillä pystyivät saavuttamaan ja että aiheutetut vauriot eivät rajoittuisi edes siihenkään. Eihän porvarillinen kokoomus suinkaan saisi valtiollisen kysymyksen alalla mitään parannusta aikaan, jos se vain kävisi sosialistien jo niin selvästi turmiolliseksi osoittautunutta suuntaa avustamaan ja ajamaan vielä pidemmälle yltiöpäisyyteen. Kuinka huonosti harkittu sellainen politiikka olisi, on vakuuttavasti osoittanut R. A. Wrede tässäkin lehdessä 17 p:nä elok. julkaistussa kirjoituksessaan.
Jos täyden itsenäisyyden ja riippumattomuuden aatteellinen tarkoitusperä, johon meidän, samaten kuin kaikkien itsetietoisuuteen tulleiden kansojen, on pyrittävä, mikäli ulkonaisten olojen kehitys sen aikanaan tekee mahdolliseksi, asetetaan nykyisistä tosioloista välittämättä heti ratkaistavaksi käytännöllisen politiikan tehtäväksi, niin sillä epäilemättä saatetaan suotta vaaranalaiseksi sekä tarjona olevat arvokkaat parannukset Suomen valtiolliseen asemaan että myöskin kaikki se, mitä meillä on.
Ei riippumattomuus ole sillä saavutettavissa, että sen suurin sanoin julkilausuu, mitä toivoo ja vaatii. On enemmän kuin luvallista herkkäuskoisuutta kun tuo vaatimus nykyoloissa, ainoastaan muutaman kilometrin päässä ainakin vielä lopullisesti sortumattoman suurvallan pääkaupungista, jonka väkiluku jo yksin vastaa Suomen väkilukua, luullaan saatavan hyvällä toteutetuksi ja tämä luulo, aivan niin kuin sosialistien äskeinen menettely perustetaan niin höllälle pohjalle kuin epävirallisiin venäläisiin ponsiin ja lausuntoihin. Jos taas turvaudutaan siihen, että vallankumousta on yhä jatkettava, nyt kansanvaltaista Venäjää ja sen vastuunalaista hallitusta vastaan, ja sentähden laskettava irti Suomen valtiosäännöstä ja Venäjän ja Suomen välisen yhdistyksen oikeusperusteista, niin silloin itse kumoamme ne takeet, joita ne tarjoavat, vaikka ei ole sijasta mitään järjellisiä menestyksen toiveita. Ei ole mitään todellista tukea siitäkään, mitä sodan aikana suuret kansat ovat puhuneet pienten kansain vapaudesta, sillä sitä on molemmin puolin vaadittu vain vastapuolen hallussa oleville kansoille ja koko pohja luisuu sentähden alta pois, kun molemmin puolin ryhdytään sovinnon tekoon. Ja mitä takeita on vihdoin siitä, että puheenalainen vaatimus rauhanneuvotteluissa saataisiin toteutetuksi maahamme nähden, joka ei ole vihollisen valloittama, jonka puolesta juuri tuollaisen vaatimuksen esittäminen on ollut ja on omansa kääntämään pois Venäjän liittolaisina olevain maailmanvaltain myötätunnon ja jonka puolesta Venäjän vastustajat eivät inhimillisesti tule uhraamaan vähäänkään silloin, kun niiden etu vaatii pyrkimään rauhansopimukseen Venäjän kanssa. Kun siten pettäviä harhakuvia tavoitellen asiamme taitamattomalla menettelyllä ajettaisiin yhä suurempaan ristiriitaan, ei kyllä Venäjänkään taholta puuttuisi moitittavaa menettelyä, mutta sen moittimisesta ja valittelemisesta olisi laiha lohdutus kansalle kaikesta siitä mitä on menetetty.
Toivottavasti porvarillinen enemmistö sentähden, jos se saadaan aikaan ensi valtiopäivillä, ei ainoastaan ehkäise sosialistivallan aikaasaamaa anarkiaa ja aikomia mullistuksia sisäisissä oloissamme, samalla kun se on valmis pitkällekin meneviin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, vaan myöskin osoittautuu kykeneväksi valtiollisen asemamme järjestämiseen, niin että siinä saavutetaan ei vain onttoja yltiöpäisiä mielenosoituksia maamme vahingoksi, vaan todellisia pyrkimyksiä tuloksiin sen itsenäisyyden hyväksi.
K. J. S.
HS 26.8.1917, sivu 4
Viimeisimmät sotaväen urotyöt.
Suojeluskuntia perustettava.
Aivan yhtenään saapuu maamme eri puolilta tietoja täällä majailevan venäläisen sotaväen mieli- ja väkivaltaisuuksista, joita viime aikoina, sen sijaan että niiden on toivottu loppuvan, näyttävät käyvän yhä törkeämmiksi. Tuoreimpina esimerkkeinä mainittakoon tässä muutamia tapauksia. Helsingissä yhtyi suuri joukko sotilaita roskajoukon kanssa ahdistamaan valtuustoa. Malmilla rupesivat sotilaat ampumaan Helsingin suojeluskuntalaisia, kun nämä saapuivat sinne pelastamaan sikäläistä miliisimiestä huligaanien käsistä. Oulussa pitelivät juopuneet sotilaat useita rauhallisia kansalaisia pahoin, särkien ikkunoita ja tehden muuta pahaa. Ilmajoen asemalla ottivat sotilasviranomaiset väkivaltaisesti eräitä kauppaliikkeiltä suuren joukon heiniä mielivaltaisesti määräämästään, täysiin hintoihin verraten perin alhaisesta maksusta. Urjalan asemalla ottivat sotilaat samoin omankädenoikeudella heiniä ja kauroja mitään maksua tarjoamatta. Törkeintä hirmuvaltaa harjoittivat sotilaat kuitenkin pari päivää sitten Raumalla, jossa sotilaat haavoittivat useita henkilöitä, hakaten yhden hiljaiseksi ja rehdiksi kansalaiseksi tunnetun miehen kuoliaaksi. Juuri Porista saapuneet tiedot kertovat sotilaiden yhdessä huligaanien kanssa toimeenpanemista verisistä mellakoita rikoksentekijäin vapauttamiseksi.
Luetteloa sotilaiden väkivallantöistä, naisten ahdistelemisista y.m. väestöä suorastaan ärsyttävistä mellasteluista saattaisi jatkaa melkein miten pitkäksi tahansa, mutta edellä luetellutkin, viime päivien varsilta kootut esimerkit jo kyllin riittävästi osoittavat, mihin surkeaan turvattomuuden tilaan olemme joutuneet kalliimpien oikeuskysymystemme, henkemme, ruumiillisen koskemattomuutemme ja omaisuutemme puolesta. Se ei ole enää elämää lainalaisessa yhteiskunnassa, vaan sotilasmielivallan alla.
Olemme jo ennen useasti lausuneet vakavan toivomuksen, että asianomaisten siviili- ja sotilasviranomaisten puolelta ryhdyttäisiin tarmokkaisiin toimenpiteisiin tällaisten sotilasmielivaltaisuuksien ehkäisemiseksi, mutta kun siitä ei näytä olleen apua, täytyy meidän ponnekkaasti toistaa tämä toivomus. Elämä alkaa täällä muodostua suorastaan sietämättömäksi. Me ymmärrämme kyllä, että pahasti höltynyttä kuria ei täällä olevissa sotajoukoissa ole helppo yht’äkkiä palautta, mutta käsityksemme mukaan ei johtavien viranomaisten taholla myöskään ole tässä suhteessa tehty läheskään kaikkea, mitä olisi ollut syytä odottaa. Pelkät ”toverien” puheet ja kehoitukset eivät tässä auta, vaan syylliset ovat saatettavat lailliseen edesvastuuseen teoistaan. Vallan käsittämättömältä tuntuu meistä sellainen mielipide, jonka Raumalla olevan upseeriston ilmoitetaan lausuneen, että siellä oleva sotaväki on sellaista, että sen joukossa on epätoivoista edes etsiä rikollisia. Tällaisilla puheilla ei puheena olevia hirmutöitä voida kuitata.
Meille on nykyisen venäläisen hallitusvallan taholta useasti vakuutettu, että venäläisten puolelta ei maamme lakeja ja oikeusjärjestystä loukata. Näiden vakuutusten kanssa ovat edellä kosketellut tosiasiat räikeässä ristiriidassa. Mutta meillä on täysi oikeus vaatia, että lupauksia oikeusjärjestyksemme loukkaamattomuudesta tullaan siltä taholta vastedes myöskin käytännössä noudattamaan ja puheena olevat, suuren valtakunnan sotilasarvolle yhtä häpeälliset kuin kansallemme vaaralliset sotilasmielivallan ilmaukset kerrassaan ehkäistään.
* * *
Sen jälkeen kuin yllä oleva oli kirjoitettu, tietää U. S. kertoa, että hallituksen yritykset järjestyslaitoksen vakauttamiseksi lailliselle kannalle ovat rauenneet venäläisen sotaväen vastustuksen tähden. Mainitun lehden tietojen mukaan oli senaatin suunnitelma järjestyslaitoksen palauttamiseksi lailliselle kannalle jo siinä määrin valmis, ettei enää puuttunut muuta kuin venäläisten viranomaisten takeet siitä, ettei enää puuttunut muuta kuin venäläisten viranomaisten takeet siitä, ettei sotaväki tulee tekemään esteitä. Mutta näitä takeita ei ole saatu. Kenraalikuvernööri ja hänen apulaisensa ovat päinvastoin ilmoittaneet , että sotaväki varmaankin tulee sekautumaan ja estämään järjestyslaitoksen palauttamisen lailliselle pohjalle. Ja kun senaatti ei voi palkata sellaista poliisivoimaa, että se oman maan väestön keskuudessa ylläpidettävän järjestyksen ohella kykenisi pitämään kurissa myöskin venäläiset sotilaat, joihin ei Venäjän hallituksenkaan mahti tehoa, ovat senaatin yritykset laillisen poliisivoiman asettamisessa rauenneet.
Sen mukaan kuin meille tiedustellessamme on ilmoitettu, on näissä uutisissa perää. Miellä ei niin ollen ymmärtääksemme ole muuta keinoa lain suojaa nauttiaksemme kuin että kansalaiset itse ottavat järjestyksenhoidon käsiinsä. Kunnissa ja mahdollisesti suurempiakin alueita varten on vapaaehtoisen järjestäytymisen tietä perustettava suojeluskuntia yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Tällöinkin saattaa syntyä vaikeuksia, mutta huligaanien ja muiden sellaisten ainesten mielivallan alaiseksi meidän on mahdotonta jäädä.
29.8.1917
Kun nälkää järjestetään.
Elintarpeiden Tuontikunta, jolle senaatti on uskonut kaiken takavarikoidun leipäviljan kaupan järjestämisen ja johdon, tarmokkaassa työssä, mutta kohtaa suuria vaikeuksia ulkoapäin.
Kesäk. 17 p:stä syysk. 15 päivään kestävän järjestelykauden tulos huono Tuontikunnan ansiokkaasta työstä huolimatta: elintarvelautakunnat jakaneet liian suuria annoksia ja kieltäytyivät monin paikoin myötävaikuttamasta järjestelyn toteuttamiseksi.
Allaoleva on kuiviin numeroihin perustuvaa tilastoa elintarvetilanteesta maassa tällä hetkellä.
Tämä tilasto kertoo, että lähes miljoona ihmistä Suomessa on nykyään leipää vailla, sikäli kuin heidän pitäisi saada sitä siitä varastosta, joka on varattu kuluvaa satokautta varten. S. o. valtio, joka on ottanut huolekseen viljan jakelun maassa, ei katso voivansa jakaa leipää näille asukkaille heidän leipäkorteillaan.
Tämä hämmästystä herättävä tosiasia edessämme lienee paikallaan katsaus valtion elintarvejärjestelmään.
Eduskunta antoi hallitukselle rajattoman vallan järjestää elintarpeista huolehtimisen maassa n. k. elintarvelain kautta. Samalla tavoin ovat m. m. Ruotsin valtiopäivät menetelleet hyväksyessään samanlaisen lain yhtäläisine valtuuksineen hallitukselle. Ruotsissa luultiin ensin voitavan ratkaista tuo suuri kysymys turvautumatta liikemieskunnan apuun, mutta huomattu on, että tämä oli erehdys. Senaattimme menetteli sen vuoksi epäilemättä oikein uskoessaan koko kaupan ja jakelun Elintarpeiden Tuontikunnalle, jonka muodostaa noin 90 suurinta erikoistoiminimeä viljakaupan alalla maan eri osissa. Täten oli valmiina järjestö, joka edusti ammattitietoa tällä alalla. Tuontikunta toimii hallituksen valvonnan alaisena ja saa kohtuullisen provisionin. Tämä yhtymä oli sitäkin sopivampi tehtävää täyttämään, kun se aikaisemmin valtion laskuun oli huolehtinut tuonnista Venäjältä.
Lausuttakoon tässä yhteydessä heti, että Tuontikunta käsityksemme mukaan on suorittanut tehtävänsä hyvin ja että syyt nyt vallitsevaan vaikeaan tilanteeseen ovat etsittävät seikoista, jotka kokonaan ovat Tuontikunnan vaikutusvallan ulkopuolella.
Tuontikunnan tehtävänä on luetteloida kaikki elintarvelautakunnilta saapuvat ilmoitukset, koskivat ne sitten viljan saantia tai tarvetta, tehdä yhteenveto tiedoista ja laatia tilasto sekä jakaa varastot sanalla sanoen pitää selkoa tarpeesta ja saannista sekä järjestellä kauppaa.
Satojen päivittäin saapuvien ja lähetettävien kirjelmäin, kymmenien sähkösanomain ja yhtämittaisen lähetystövirran johdosta, joiden kanssa neuvotteluja on käyty, voidaan Tuontikunnan konttorissa, joka sijaitsee Kalevan vanhassa talossa, Erottaja 2, joka hetki määritellä käytettävissä olevat viljavarastot ja niiden puute, etupäässä viimeksimainittu. Tarkoitusta varten laadittu kartta, johon sinisellä kynällä on merkitty viljaa yli tarpeensa omaavat kunnat, punaisella taas sitä tarvitsevat kunnat, on melkein kokonaan punainen – kuva arveluttavasta tilanteesta maassa, jota yksityiskohdissa vielä selventää kirjelmät ja sähkösanomat, toiset niistä sisältäen kuivia numeroita, toiset sydäntä vihlovia hätähuutoja: ”Jos ei teillä ole muuta, niin lähettäkää edes leipää tai rehujauhoja. Meillä ei ole mitään syötävää.” ”Jos ette heti lähetä elintarpeita, vapauttaa elintarvelautakunta itsensä kaikesta edesvastuusta.” Tämä teema, vihjauksia epäjärjestyksestä ja nälkämellakoista, toistuu lukuisissa kirjelmissä. Väestö syö monin paikoin pettua, tai muuta hätäleipää. Vaara on uhkaava. Uhkauksia ja rukouksia joka toisessa kirjelmässä ja sähkösanomassa, ja kun näistä ei ole toivottua tulosta, tulee lähetystöjä.
Jos tahtoo havainnollistuttaa aseman vakavuutta, voi ajatella pitkää jonoa, joka alkaa Erottajalta ja ulottuu yli Suomen loppuakseen jossakin Jäämeren lähellä.
Käydessämme Tuontikunnan konttorissa oli saatavissa tietoja viljainventeerauksesta elok. 23 päivään asti. Nämä tiedot käsittivät 520 kuntaa, joiden yhteenlaskettu, ilmoitettu väkiluku oli 3,027,277 henkeä eli noin 97 % maan koko väkiluvusta. Nämä olivat ilmoittaneet noin 114 ½ miljoonaa kiloa viljaa, josta siementä 31 ½ miljoonaa kiloa ja siis leipäviljaa 88 miljoonaa kiloa.
Jos otaksumme, että kaikki lojaalisesti olisivat täyttäneet jakelua varten annetut määräykset, olisi 70 ½ miljoonaa kiloa leipäviljaa tarvittu kuluvan 12 viikon kulutuskautta varten, joka ulottuu syysk. 15 päivään. Näin ollen olisi jäänyt ylijäämää 12 ½ miljoonaa kiloa.
Määrätyn jakelun mukaan olisi annoksen, kuten tunnettua, pitänyt olla seuraava: 150 grammaa henkilöä ja päivää kohti taloudessa, jonka jäsenet ovat henkisessä tai helpossa ruumiillisessa työssä, 240 gr. taloudessa, jonka päämies tekee raskasta ruumiillista työtä sekä 300 gr. taloudessa, jonka kaikki jäsenet tekevät raskasta ruumiillista työtä ulkoilmassa. Keskikulutus koko maassa henkilöä ja päivää kohti olisi tämän mukaan tullut noin 215 grammaksi.
Mutta miten ovat sitten elintarvelautakunnat menetelleet? Ne ovat jakaneet varaston seuraavalla tavalla: alle 200 gr. 9 kunnassa, 200−250 gr. 36 kunnassa, 250−300 gr. 292 kunnassa, yli 300 gr. 153 kunnassa, näin keskimäärin henkilöä ja päivää kohti. 10 kunnassa on jako ollut yli 350 gr., 2 kunnassa jopa yli 400 gr. (vertaa tähän 150 grammaamme Helsingissä).
Keskimäärin ovat elintarvelautakunnat jakaneet 281 gr. lasketun 215 gr. asemasta henkilöä ja päivää kohti. Tämän auliuden vuoksi on kokonaisjako tullut nousemaan, ei 70 ½ miljoonaan kiloon, kuten oli laskettu, vaan 88 miljoonaan kiloon, jonka kautta siis on syntynyt 5 miljoonan kilon vajaus lasketun 12 ½ miljoonan kilon ylijäämän asemasta.
Tässä yhteydessä huomautettakoon mielenkiintoisesta seikasta. Yleinen luulo on, että maaseutu ruokkii kaupungit. Mutta inventeeraus osoittaa toista. Tuosta 12 ½ miljoonan kilon yhteenlasketusta ylijäämästä tulee noin 9 miljoonaa kiloa kaupunkien ja vain 3 ½ miljoonaa kiloa maaseudun osalle.
Yllämainittu vajaus ei olisi niinkään peloittava, jos järjestelyä olisi muuten noudatettu. Kuluvan 12-viikkoisen kulutuskauden osalle on se määrä, joka on luvattu korteilla, 44 miljoonaa kiloa eli vajaat 4 miljoonaa kiloa viikossa. 5 miljoonan kilon vajaus ei siis olisi tuskin viikon kulutusta suurempi ja voitaisiin se täyttää osittain uudella sadolla, osittain tuonnin avulla.
Mutta on olemassa seikkoja, jotka muussakin suhteessa tekevät laskelmat tyhjiksi. Ottamatta lukuun monen kunnan elintarvelautakunnan hämmästyttävää anteliaisuutta, on myöskin tapahtunut, että ne ovat kieltäytyneet luovuttamasta varastojaan. Numerot osoittavat tässä suhteessa seuraavaa:
Jos lasketaan vajaus eri kunnissa, saadaan summaksi noin 17 ½ miljoonaa kiloa 12 ½ miljoonan kilon yhteenlaskettua ylijäämää vastaan eli siis 5 miljoonan kilon nettovajaus. Elintarpeiden Tuontikunnan on täytynyt siirtää ylijäämää toisesta kunnasta toiseen täyttämään siellä vajausta. Mutta tässä on sattunut voittamattomia vaikeuksia. Huolimatta uudistetuista tarmokkaista määräyksistä on Tuontikunnan käytettäväksi toistaiseksi tullut vain noin 3 miljoonaa kiloa olemassa olevasta 12 ½ miljoonan kilon ylijäämästä. Useimmiten ovat tähän vaikuttaneet paikalliset näkökohdat. Mutta toisinaan on myöskin muita syitä ollut vaikuttamassa. Valaiseva esimerkki on seuraava: Kiskon kunnassa oli noin 16,000 kilon ylijäämä. Lähellä olevassa Sammatin kunnassa vallitsee suuri hätä. Elintarpeiden Tuontikunta on koettanut siirtää ylijäämää Kiskosta Sammattiin, mutta tämä ei ole onnistunut huolimatta toistetuista kehoituksista Kiskon elintarvelautakunnalle. Lopuksi on tämä esittänyt syitä kieltoonsa ja tällöin m. m. huomauttanut, että paikkakunnan sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö on vastustanut varaston luovuttamista. Samanlaisia esimerkkejä voitaisiin esittää muitakin. Muutamissa tapauksissa ovat elintarvelautakunnat ilmoittaneet, että se ylijäämä leipäviljaa, joka aikaisemmin on ollut olemassa, sittemmin on käytetty – siemeneksi.
Kaikkein näiden vastuksien vuoksi, joiden voidaan sanoa olevan force majeure, on tilanne niissä kunnissa, jotka eivät aikaisemmin ole varustautuneet viljalla, tullut huolestuttavaksi. Näin olisi laita vielä enemmän, jos ei Tuontikunta tarmokkaalla työllä ja vähäisen tuonnin kautta Venäjältä olisi onnistunut tyydyttämään kipeintä tarvetta.
Kuten tästä käy selville, uhkaa koko valtionjärjestelyn aate joutua vaaranalaiseksi, toiselta puolen lukuisten elintarvelautakuntain ajattelemattoman runsaskätisyyden vuoksi – jossa suhteessa senaatti on ryhtynyt toimituttamaan tutkimusta – toiselta puolen taas samojen lautakuntien kiellon takia luovuttaa ylijäämäänsä. Järjestysvallan puutteen vuoksi on valtio menettänyt arvovaltansa. Anarkia vallitsee ja jokainen ajattelee vain itseään.
Pahan alkujuurena on meidän onneton valtiollinen ja yhteiskunnallinen asemamme. Hajaannuksen vuoksi yhteiskunnassa tulee hätä päivä päivältä suuremmaksi. Käsillä olevien numeroiden mukaan olivat varastot jo elok. 1 p:nä lopussa 61 kunnassa, joista kortinomistajia on noin 254, 000, elok. 15 p:nä 156 kunnassa, joiden yhteinen kortinomistajain määrä on noin 616,000. Elok. 25 p:nä olivat varastot loppuneet 238 kunnassa, yhteensä noin 937,000 kortinomistajineen, joiden siis täytyy turvautua uuteen satoon.
Kipeintä tarvetta tyydyttääkseen on senaatti antanut luvan käyttää kruununmakasiinien ja kuntain lainajyvästöjen varastoja leipäravinnoksi, vaikka nämä etupäässä ovat tarkoitetut siemeneksi. Myöskin uutta satoa, joka on tarkoitettu syysk. 15 p:nä alkavaa kulutuskautta varten, on jo monin paikoin alettu käyttää.
Edellä kosketellut järjestelmän häiriöt saattavat siis järjestelmän tulevana pakkojärjestelykautena vaaraan.
Kysyttäessä, olisimmeko paremmin läpäisseet ilman pakkojärjestelyä, on vastaus ehdottomasti kielteinen. Pakkojärjestely on välttämätön sillä se ehkäisee keinottelun ja on ainoa tapa rauhoittaa levottomuudet maassa. On vain pidettävä huoli, että järjestely tulevana kulutuskautena suoritetaan suuremmalla kiinteydellä valtiovallan puolelta. Kaikki niskoittelu on kukistettava ja elintarvelain drakonisia? määräyksiä sen rikkomisesta on poikkeuksetta sovellettava. Jos tämä olisi jo nyt tapahtunut, ei meidän olisi tarvinnut elää sellaista hädän aikaa kuin nyt, sillä vielä kerran on tehostettava että vastoinkäymisten syyt eivät ole suinkaan toimeenpanevassa järjestössä Elintarpeiden Tuontikunnassa, vaan ensi sijassa maan yleisessä tilanteessa.
Jos siis kansamme tahdotaan pelastaa nälkäkuolemasta, on paljon muun ohella myöskin luotava järjestysvalta jolle kaikki yhteiskuntaluokat antavat arvoa.
29.8.1917
Päivän pakinaa.
”Työttömyyden kirous.”
Luin taas jostakin sosialistilehdestä ”työttömyyden kirouksesta”.
Kuka sen on kironnut?
Eivät ainakaan työttömät itse.
En ole elämässäni nähnyt olotilaansa tyytyväisempiä ihmisiä kuin työttömät ovat.
Ja jollei sitä usko, niin menkääpä tarjoamaan heille työtä.
Matkustin heinäntekoaikana eräässä pienessä mutta sisukkaassa laivassa muutamaan maaseutukaupunkiin, ja samassa laivassa matkusti samaan kaupunkiin muutamia huolestuneen näköisiä isäntämiehiä, joilla ei ollut työväkeä ja jotka olivat kuulleet, että kaupungissa oli paljon työttömiä.
Huolestuneen näköiset isäntämiehet tulivat kaupunkiin, jossa tilastollisten tietojen mukaan oli neljättäsataa työtöntä, ja tapasivat osan näistä surkuteltavista olennoista istumassa syvämietteisissä katselmuksissa työnvälitystoimiston penkillä päivänpaisteessa, ja alkoivat nöyrästi mielistellä työttömiä ja tarjosivat heille tupakkaa ja kysyivät, miten he jaksavat ja mitä muuta kuuluu, ja siirtyivät siten varovaisesti itse pää-asiaan ja kertoivat, miten hyvät ruoat siellä maillakin nykyjään työväelle pidetään, ja miten siellä ei kysytä leipäkorttejakaan, ja tulivat vähitellen rohkeammiksi ja alkoivat puhua suoraan ja tarjosivat 8-tuntista työtä terveellisellä ja tuoksuvalla heinäniityllä ja paljon leipää ja voita ja lihaa ja uusia perunoita ja kuorimatonta, äskenlypsettyä maitoa, ja kahvit kolmesti päivässä ja palkkaa niin paljon kuin arvoisat työttömät vain viitsivät kukkaroonsa sulloa.
Ja työttömät kohottivat hämmästyneet katseensa ylös ja katsoivat isäntiin niin kuin joihinkin kyöpeleihin ja kysyivät mielipahasta värähtelevällä äänellä, mitä isännät oikein meinasivat ja minä he oikeastaan työttömiä pitivät, ja sylkäisivät pitkän syljen ja kirosivat itku kurkussa ja vannoivat, että ennen he kuolevat kuin lähtevät maajussin töihin.
Ja sitten kieltäytyivät he jyrkästi kaikista enemmistä keskusteluista, ja etsittyään laivan lähtöön asti saivat isännät tuumaan suostumaan yhteensä yhden työttömän. Mutta sepä olikin ilmeestään, puheistaan ja käytöksestään päättäen tylsämielinen.
Seuraavalla viikolla toimeenpanivat ne kaupunkiin jääneet työttömät eräiden akkojen avustuksella suuren ja vaikuttavan voi-, sokeri- ja työttömyysmellakan, ja kaupungin sosialistilehti kirjoitti oikein tuliterävällä kynällä sydäntäliikuttavan kirjoituksen heidän epätoivoisesta asemastaan.
Työttömyys on erinomainen keksintö.
Jos te näette minun ensi viikolla istuvan työttömäin joukossa Helsingin kunnallisen työnvälitystoimiston eteisessä, niin olkaa ystävällinen älkääkä viitsikö tulla tarjoamaan minulle työtä viiden markan tuntipalkalla.
Minä nimittäin lyön teitä siinä tapauksessa vasten suuta.
Varmasti.
Ja lujasti.
Tiitus
10.9.1917
Sotilasmielivalta.
Sorsien ampuminen ja dynamiittikalastus jatkuvat yhä.
Jo useita kertoja on sanomalehdissä kerrottu venäläisten sotamiesten Helsingin lähistöllä harjoittamasta sorsien ampumisesta ja dynamiittikalastuksesta sekä vaadittu asianomaisia ryhtymään toimenpiteisiin tällaisen mielivallan ehkäisemiseksi.
Alkukesällä sotilaspäällystön määräyksestä mielivalta joksikin aikaa lakkasikin, mutta jo kauan aikaa ovat määräykset taas olleet unohduksissa, ja luvaton ampuminen ja kalastaminen rehoittaa nyt entistä vilkkaammin.
Turholman ja Stansvikin välisessä lahdessa on jo useat vuodet oleskellut sorsia lahden rannoilla asuvien huvila-asukkaiden hauskuudeksi. Tänäkin vuonna sorsat tulivat entisille kesäpaikoilleen, mutta venäläiset merisotilaat ampuivat ne luvattomalla ajalla melkein kokonaan sukupuuttoon. Koko kevätkesän ja kesän paukkuivat pyssyt miltei jokainen aamuyö, ja vielä nyt syksynkin tullen ammuskelevat sotamiehet niitä harvoja sorsia, jotka aikaisemmin ovat heidän metsästysinnoltaan pelastuneet.
Samoin on sekä Degerön että Seurasaaren liepeillä koko kesä taukoamatta harjoitettu dynamiitilla kalastamista, joka yhä vieläkin jatkuu. M. k. 30. p:nä esim. tuli kolme jalkaväen sotilasta erään Degerön huvilan rantaan ja ryhtyivät laukaisemaan dynamiittipanoksiaan. Kun heille ilmoitettiin, että sellainen on ankarasti kiellettyä, vastasivat he, että he kyllä pian poistuvat, mutta jatkoivat siitä huolimatta kaikessa rauhassa työtään. – Samanlaisia tietoja saapuu tuhkatiheään myöskin Seurasaaren ja Bjällbon seutuvilta, joista paikoista dynamiittikalastusta ovat harjoittaneet sivistyneet venäläiset siviilihenkilötkin.
Lienee turhaa tässä asiassa enää vedota sotilaspäällystöön. Sillä ei tunnu olevan keinoja mielivallan ehkäisemiseksi. Mutta omituiselta tuntuu, etteivät venäläiset ”köyhälistön asiaa” kannattavat sotamiehet ajattele sitä, että he raa’alla kalastustavallaan riistävät toimeentulon lukuisilta varattomilta kalastajaperheiltä.
Sotaväen omavaltaisuus Ahvenanmaalla
Sotilaat Jomalan pappilassa
Jomalan seurakunnan kirkkoherra H. H. Snellman on läänin kuvernöörille lähettänyt kirjelmän, joka valaisee sitä tilannetta, mihin Ahvenenmaan väestö on joutunut sotilasmajoituksen tähden.
Kun ei vielä ole tietoa sodan lopusta – sanotaan kirjelmässä – olen minä täten pakotettu herra kuvernööriltä anomaan helpotusta siitä rasituksesta, johon pappila ja sen asukkaat ovat joutuneet tänne sijoitetun sotaväen tähden. Sen sijaan että pappila on juhlallisilla vapautuksilla vapautettu sotilasmajoituksesta ja muista varsinaisista rasituksista, on täällä ollut aina heinäkuun 9 p:stä 1915 asti pappilan alueelle sijoitettuna enemmän sotaväkeä ja hevosia ynnä kuormastoa kuin millään muulla maatilalla Ahvenanmaalla. Sitä hävitystä, minkä sadat sotamiehet ja sadat hevoset yhtämittaisen olonsa aikana täällä ovat saaneet aikaan, ei voi muutamalla sanalla kertoakaan. Paitsi muita ikävyyksiä on sotaväen omankädenoikeus nyt mennyt jo niin pitkälle, että se tuntuu aivan ihmeeltä, miten kansa voi ollenkaan tulla toimeen täällä. Pellot, niityt, metsät, laitumet, ulkohuoneet, aidat y. m. ovat arveluttavassa määrässä saaneet kärsiä ja nyt kolmantena syksynä on Jomalan pappilan kaunis puutarha hävitettynä ja vahingoitettuna. Väkivallalla on sotaväen hevosia pidetty laitumella, niin että talon omalla karjalla ei nyt ole melkein mitään jäljellä. Ruispellot ja juurikasvit ovat nyt vaarassa tulla hävitetyiksi. Hirmuisia uhkauksia lausutaan aina kun kansa ei kykene antamaan sotaväelle tarpeeksi munia, voita ja maitoa, kuten ennen. Kruununpalvelijat paikkakunnalla eivät ole voineet lopettaa vallattomuutta.